maanantai 25. syyskuuta 2017

Oppimisen juhlavuosi


Itsenäisen Suomen ensimmäiset sata vuotta ovat rakentuneet koulutuksen tuoman osaamisen varaan. Jokaiselle tasa-arvoinen mahdollisuus koulutukseen on tuottanut hyvinvointia yksilöille ja yhteisöille, mahdollistanut suomalaisten menestystarinoiden syntymisen.

Osaamisen ja koulutuksen merkitys ei ole globalisoituvassa ja teknologisoituvassa maailmassa ainakaan vähenemässä. Muutokset ja muutosten mahdollisuudet yhteiskunnassa ovat aiempaa nopeampia ja suurempia. Miten voimme rakentaa hyvinvointia edistävää koulutusta yhteiskunnassa, jonka tulevaisuus on yhä ennalta-arvaamattomampaa? Miten sata seuraavaakin vuotta voisivat olla koulutuksen ja oppimisen juhlaa?

Voisimmeko oppivelvollisuuden ohella rakentaa oppimisen iloa ja uteliaisuutta muuttuvassa maailmassa? Asemaan perustuvalla auktoriteetilla ja oppimisen pakolla ei voi pelata samoin tavoin jatkossa, kuin mikä menneisyydessä on ehkä ollut mahdollista. Sen sijaan jokaisella yksilöllä voisi olla mahdollisuus ja oikeus löytää oppimisen ilo. Voisiko koulutuksen pääasiallinen tehtävä olla voimaantuneiden, omiin kykyihinsä uskovien, ihmisten kasvattaminen? Kansakunnan yhteinen hyvä seuraavaksi sadaksi vuodeksi lähtee yksilön vahvuudet löytämällä.

Opinkirjoa tarvitaan nimensä mukaisesti tuomaan oppimisen kirjoon laajuutta ja syvyyttä.  Oppimista on hyvä lähestyä kiinnittäen huomioita taitoihin ja tietoihin, joita elämässä tarvitaan. Teknologista kehitystä mahdollistava tekninen osaaminen vaatii rinnalleen laajaa tietoisuutta ihmisyydestä, humaania ymmärrystä, sivistystä – tiedettä ja taidetta.
Yhdessä tekeminen erilaiset vahvuudet huomioiden avaa myös mahdollisuuksia monille oppimisen ympäristöille ja tavoille. Oppimista tapahtuu monenlaisissa ympäristöissä ja eri-ikäisten ja erilaisista taustoista tulevien kesken. Tällaista rajat rikkovaa oppimista katalysoimaan tarvitaan koulutus- ja kasvatusjärjestelmän lisäksi oppimisen parissa toimivia järjestöjä.

Me Opettajaksi Opiskelevien Liitossa ajattelemme, että Suomeen rakennetaan osaamista laadukkaalla opettajankoulutuksella. Opettajankoulutuksella, joka on houkutteleva, ja jonka pariin voivat hakeutua monenlaiset yksilöt. Opettajankoulutuksella, joka näyttää mallia yhdessä tekevästä yhteisöstä ja kasvattaa Suomeen opettajia, jotka tunnistavat omat vahvuutensa ja auttavat oppilaita löytämään omansa.

Monipuolinen ja kaikille tasa-arvoinen opintie tarvitsee erilaisia opettajia. Opettajien monimuotoisuus lähtee erilaisista taustoista tulevista opettajaopiskelijoista. Samaan aikaan on tärkeää, että myös opettajaopiskelijoilla on mahdollisuus oppimisen iloon ja koko uranaikaiseen kehittymiseen. Opettajankoulutus on jatkumo, jossa yhdistyvät luonnollisesti perus-, perehdytys- ja täydennyskoulutus. Aivan kuten tarvitaan erilaisia opettajia, tarvitaan erilaista, monipuolista ja eteenpäin katsovaa täydennyskoulutusta. Tässä järjestöillä on iso mahdollisuus tarkastella opettajien tarpeita ja muotoilla joustavia kokonaisuuksia eri näkökulmasta kuin mitä perinteiset korkeakouluinstituutiot voivat.

Suomen Opettajaksi Opiskelevien Liitto SOOL ry onnittelee 70-vuotiasta Kehittämiskeskus Opinkirjoa! Säilyköön uudistushalu ja kehittämisinto jatkossakin yhtä voimaikkaana kuin tähänkin asti!

Tarja Työläjärvi ja Julia Petäjä
Suomen Opettajaksi Opiskelevien Liitto SOOL

Tarja Työläjärvi on ollut Suomen Opettajaksi Opiskelevien Liitto SOOL ry:n hallituksen jäsen ja Julia Petäjä järjestön edellinen pääsihteeri sekä Kehittämiskeskus Opinkirjon hallituksen jäsen 



tiistai 22. elokuuta 2017

KEHITTÄMISKESKUS OPINKIRJO JA ULTIMATE MISSION















Koulut, päiväkodit ja oppilaitokset toteuttavat yhteiskunnallista tehtävää. Niissä säilytetään ja uusinnetaan mennyttä ja uudistetaan tulevaan. Suunnan määräävät yhteiskunnan määrittämien perusteiden ja tavoitteiden suunnassa organisaatioissa työtään tekevät ihmiset.

Opettajilla ja koulutuksenjärjestäjillä on suomalaisessa koulutusideologiassa ja toimintamallissa kansainvälisesti verrattuna poikkeuksellisen vahva autonomia. Tutkijat arvioivat tämän olevan eräs keskeisimmistä syistä korkeaan koulutustasoomme ja erinomaisiin oppimistuloksiin. Tällainen järjestelmä on mahdollinen vain niin, että maassa on vahva yhteinen näkemys koulutuksen merkityksestä hyvän tulevaisuuden rakentamisessa. Näin on Suomessa ollut ja näin on oltava myös jatkossa.

Tärkeä osa korkeaa koulutustasoamme ovat myös tavoite- ja päämäärälähtöiset opetussuunnitelmat. Opetushallituksen antamilla opetussuunnitelmaperusteilla luodaan kansallinen linja, jonka käytännön pedagogiset ratkaisut ovat opettajan ja yhteisön itsensä päätettävissä. Tällainen ideologia antaa parhaiten tilaa oppijan yksilöllisten tarpeiden huomioon ottamiselle.

Koko koulutusketju varhaiskasvatuksesta aina korkea-asteelle, taiteen perusopetukseen, aikuiskoulutukseen ja vapaaseen sivistystyöhön on yhteiskunnallista toimintaa. Yhteiskunnan muuttuessa on koulutuksenkin muututtava. Tutkimuksen ja koulutuksen tulisi suunnata ja johtaa muutosta, ei vain toimeenpanna sitä tai reagoida siihen.

Koulutus rajapinnalla

Tasa-arvoisten koulutus- ja varhaiskasvatuspalveluiden turvaaminen vaatii uusia toteutusratkaisuja. Yksi todennäköinen, tavoiteltavakin suunta, erityisesti harvaan asutuilla seuduilla, ovat kampus-ratkaisut. Niille kootaan palveluita varhaiskasvatuksesta vapaaseen sivistystyöhön, vanhusten huoltoon, kirjastoihin, liikunta-, kulttuuri ja vapaa-aikapalveluihin jne.

Kun kouluista tulee jatkossa entistä enemmän monitoimitiloja, on luontevaa, että siellä on myös nuorten harrasteisiin ja vapaa-ajan viettoon liittyvää toimintaa. Lisäksi olisi hyvä, että mukana olisi myös aikuis- ja vanhusväestön harraste- ja vapaa-ajan toimintaa.

Jatkossa kouluja voisi viedä myös osaksi kauppakeskuksia ja muita yhteisöjä kuten esim. korkeakouluja ja tiedepuistoja. Miksei koulu voisi olla yksi kerros kauppakeskuksessa?  Yhteistoiminnasta tulee olla tietysti selkeät pelisäännöt, joiden mukaan toimitaan.
 
Opettajien rooli rajapinnoilla tehtävässä työssä

Uudet yhteistyökombinaatiot turvaavat laatua, koska seinistä ja rakennuksista voidaan säästää, tiloja ja välineitä käyttää maksimaalisesti. Samaan aikaan saadaan kerätyksi tunteja niin, että opettajavirat saavat kelpoisen hoitajan ja oppijat laadukasta opetusta. Kouluverkko ei saa kuitenkaan mennä liian harvaksi, koska se johtaisi väistämättä ylipitkiin koulumatka-aikoihin. Varhaiskasvatuksen ja peruskoulun on aina oltava lähipalvelua. Tämä tarkoittaa sitä, että niissä on voitava päivittäin kotoa käydä.

On tärkeää, että opetushenkilöstön työtehtävät ja niihin osoitettu aika ja muut resurssit ovat selkeästi määritetyt. Näen tämän mahdollisuutena saada värikkäämpi ja motivoivampi toiminta- ja työympäristö opettajille.

Johtaminen ja esimiestyö ovat aiempaakin merkityksellisemmässä roolissa kampus-ratkaisuissa. On välttämätöntä, että ensisijainen vastuu johtamisesta on oppilaitosjohdolla. Silloin parhaiten voidaan turvata se, ettei koulutusta, lapsia ja nuoria alisteta muun toiminnan alle. Rehtoreiden työkuormalle ja työkuvalle tämä tuo lisää vaativuutta ja raskautta. Ehdoton edellytys tälle kehitykselle on riittävästi resursoitu apulaisrehtori- ja apulaisjohtajajärjestelmä ja jatkuva laadukas johtamiskoulutus.

Tulevaisuuden "ultimate mission” ja Opinkirjon rooli?

OAJ:n Eettisen neuvottelukunnan ns. Comeniuksen valassa sanotaan opettajan tehtäväksi mm. ”…uudistaa ja välittää ihmiskunnan yhteistä tieto-, kulttuuri- ja osaamisvarantoa.” Suuret tulevaisuuden haasteet, kuten ilmastomuutos, biodiversiteetin kapeneminen, väestön kasvu, suurten väestöliikkeiden ja kulttuurien kohtaaminen, energiakysymykset, makea vesi, on syytä pitää mielessä, kun mietitään, mikä on työmme ”utimate mission”.

Olosuhteet ja toimintaympäristö tulevat muuttumaan ennennäkemättömällä tavalla. Muutosten havainnointi ja ymmärtäminen on tärkeää, jotta niiden kanssa osataan toimia järkevästi. Yleensä organisaatiot pyrkivät perustelemaan olemassaolonsa merkityksellisyyttä mission ja vision kautta. Sitä tekee myös Kehittämiskeskus Opinkirjo. Kun missio ja visio rakennetaan verkostomaisesti yhdessä muiden toimijoiden kanssa, siihen tulee uusia ajatuksia, lopputulemaankin uusia sävyjä. Näin niillä on myös enemmän kantopintaa.

Ehkä kompleksista systeemiä ei pidäkään pyrkiä kovasti johtamaan, vaan siinä tulee luoda sosiaaliselle ja kulttuurilliselle evoluutiolle tilaa ja toimintaedellytyksiä. Itse organisoituvat verkostot ovat osoittaneet tehokkuutensa varsinkin sosiaalisen ja kulttuurillisen lisäarvon tuotossa.


Olli Luukkainen

Kirjoittaja on Opetusalan Ammattijärjestö OAJ:n puheenjohtaja. 
Opetusalan Ammattijärjestö OAJ on Kehittämiskeskus Opinkirjon jäsenjärjestö



keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Sunnuntai 11.6.17 - Syvästi järkyttynyt, mutta kokemuksesta kiitollinen!

Tää päivä oli ihan käsittämätön: mielenkiintonen, magee, järkyttävä! Herätessäni en meinannu ymmärtää, miks ihmeessä herään kaks kertaa mun sängyn levysestä vuoteesta, miks ulkoolt ei kuulu lintujen lauluu: miks herään keltasten taksien tööttäilyy (kun tööttäily on New York Cityssä laitonta! (Miks herään ylipäänsä New Yorkista oli sekin toki mainio ajatus)). Ja sit mä muistin: ainiin, mähän tykkään kirjoittaa ja olla mieltä, siks mä oon täällä! Ja siks mä kirjotan nytkin tätä tekstiä.

Yövyimme viime - ja yövymme seuraavanakin - yönä hotellissa Broadwaylla, ehkä siisteintä ikinä! Alla valokuva aivan hotellimme tuntumasta. Kuten kuvasta huomaa, ulkona oli KUUMA jo ennen aamukahdeksaa!


Päivän ensimmäinen turistikohde (mahtavaa kerranki leikkiä luvalla turistia ja kuvata kaikki ympärillä oleva, ei sitä Helsingin keskustassa ihan joka kerta uskalla tehdä, vaikka mieli tekiski) oli Empire State Building! Se on ihan JÄRKYTTÄVÄN kokonen! Ja, ylläri kyllä, ylhäällä tuuli ihan hulluna! Mut oli se kyllä magetaa, ja kuten sanotaan kliseisesti: aikanen lintu madon nappaa - me ei jouduttu jonottaa YHTÄÄN! Vinkkinä muillekin Suomesta tuleville: hyökätkää Empire State Buildingille heti ekana aamuna New Yorkiin lennettyänne, sillon ootte vielä kotimaisessa unirytmissä, ja jonottamisen voitte unohtaa kokonaa!


Tähän väliin: kattokaa noita autoja! Ne on niiiin pieniä! Katolta todella näki koko Manhattanin!



Empire State Buildingin jälkeen aloimme porhaltaa kohti Brooklynia. Näimme toki pakollisen Brooklyn Bridgen, josta siitäkin on alla kuvaa, mutta näimme paaaljon muutakin: Vapauden patsaan, kuumuuden tyrmäämiä turisteja, läjäpäin erilaisia pikkuliikkeitä, New York Cityn metron (oma kokemus sekin…), Central Parkin, ihan kaiken! Aurinko porotti koko päivän ihan hulluna, oli niin järkyttävän kuuma ettei mitään määrää! Ei sitä meinannut uskoa todeksi, kun on tottunut tällaiseen kotoisaan plus kymmenen ja vesisateeseen, ja yhtäkkiä lämpötila keikkuu yli kolmenkymmenen, kääk! Onneksi oli hyvät kengät joilla kävellä, ja lisäksi toki niiiin älyttömän paljon kaikkea uutta nähtävää, ettei millekään muulle jäänyt ajatuksissa tilaa.


Tän yllä olevan kuvan nappasin muistoks siitä, kuinka korkeita rakennuksia siel oikeesti oli. Toi on ihan mieletön!

Pakko kuitenkin sanoa, että vaik tääl on paljon kaikkee mielenkiintosta ja siistii nähtävää, oli oikeesti tosi järkyttävää nähä, kuinka täyteenpakattu kaupunki tää New York City on. Rakennukset ei oo vaan korkeita vaan myös älyttömän leveitä, sellasii järkäleitä! Vaikka joo ne on tosi näyttäviä ja hienoja, oli se ihan kamalaa huomata miten paljon pelkästään tää mesta kuormittaa ympäristöä. Mietin kun kone laskeutu että miten ihmeessä tää maa jaksaa kantaa kaiken tän. Ja eihän meillä mitään varmuutta siitä oo että se jaksaiskaan, et se kestäiskään kaiken tän. Järkyttävää on myös huomata tää autojen määrä liikenteessä - ja niiden autojen koko. Julkisen liikenteen kulkuneuvot painelee menee melkee tyhjillään, pyörällä liikkuvii on suhteessa ihan liian vähän, kaduilla seisoo karsee haju kun tuulikaa ei yllä korkeitte rakennuste väliin ja lämpömittarin lukemat on karseen korkeella, katujen varret on täynnä roskia ja hanasta tulevaa vettä ei voi juoda joten kaikki vesi on ostettava kaupasta, eikä mistään löydy pulloille palautuspaikkaa, ne heitetään vaan muun sekajätteen sekaan. Ihan karseeta. Vaikka toki tää kaupunki on ihan oma maailmansa, on tää kans tällai pyörivä mylly, joka tuhoo tätä palloo ihan huolella.

Toinen juttu joka järkyttää on tää ruokakulttuuri: annokset on niin isoja, rasvasia, sokerisia, suolasia, sellasia kokonaisuuksia, etten yhtään ihmettele, et ne sairastuttaa porukkaa. Ei, mulla loppuu adjektiivit kesken. Ihan karseeta.

Joka tapauksessa, tunteenpurkauksesta eteenpäin. Alla nyt siis edellä mainittu Brooklyn Bridge, joka sekin oli todella näyttävä!






Päivän päätimme tyylikkäästi Broadwaylla musikaaliin nimeltä Chicago: lyhyesti yhteenvedettynä tämä elämys - emme todella kadu musikaalissa käymistä, mutta ei se parhaista parhain ollut. Jalat alkaa olla makaronia, voimat aika vähissä, huomenna suuntana Oswego ja siellä meitä odottava GENIUS Olympiad -kilpailu, tulee varmasti jännä päivä. Nyt syvästi järkyttynyt mutta silti tämänpäiväisestä kokemuksesta kiitollinen kirjailija painuu pehkuihin, näkemisiin!


GENIUS Olympiadin video tapahtumasta:


Anna Kuronen, GENIUS-finalisti
Kirjoittaja palkittiin Yritys Hyvä -kilpailussa edustusmatkalla GENIUS Olympiadiin Oswegoon New Yorkin osavaltioon. Anna sai GENIUS Olympiadissa kunnimaininnan luovan kirjoittamisen -sarjassa. Annan kirjoitukseen voi tutustua Yritys Hyvän -sivuilla 

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Todellista vaikuttamista vai näennäisdemokratiaa?

                              


Nuorten osallisuudesta ja erityisesti aktiiviseen kansalaisuuteen kannustamisesta puhutaan nykyään paljon. Nuorten poliittisesta passiivisuudesta ollaan huolissaan ja toimia heidän aktivoimisekseen on lukuisia. Lisäksi esimerkiksi viime vuosien nuorisobarometreista on käynyt ilmi, että politiikka ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen ovat nuorista epäkiinnostavia. Samaan aikaan nuorten poliittisesta aktiivisuudesta tehdyt tutkimukset puhuvat eri kieltä ja nuoret näyttävätkin olevan yhteiskunnallisesti tiedostavia alhaisista äänestysprosenteista huolimatta. Tällaisia tuloksia löytyy esimerkiksi juuri äskettäin julkistetusta Vesa Puurosen ja Kari Saaren kirjasta Nuorten yhteiskunnallinen osallistuminen ja oikeistopopulismi. Onko mahdollista, että yhteiskunta ymmärtää yhteiskunnallisen vaikuttamisen lähinnä aikuisten näkökulmasta ja tarjoaa nuorille välineitä vaikuttamiseen tästä näkökulmasta katsoen? 

Kuvassa  viimeisimmän Nuorten parlamentin kerholaistilaisuuden tuotoksia.
On huomattavaa, että nuorten aktivoimiseen suunnatut toimet keskittyvät perinteisen edustuksellisen demokratian vaikuttamismuotoihin. Nuoret toimivat toimielimissä kuten esimerkiksi nuorisovaltuustoissa, jotka kopioivat rakenteeltaan aikuisten vastaavia vaikuttamiskanavia. Tarjolla olevat vaikuttamisen väylät ovat aikuisten ideoimia toimia siitä, miten demokratia toimii ja miten sen pitäisi toimia. Uusille ideoille ei välttämättä jää tilaa, kun jo luodut konseptit ovat niin vahvoja.

On siis asianmukaista pohtia, millaisiksi yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi nuoria halutaan kasvattaa ja sosiaalistaa. Onko tarkoitus mukauttaa heidät kritiikittömästi vallitsevaan järjestelmään? On aivan yhtä kaikki pohdittava, ovatko tällaiset perinteiset rakenteet luontevia vaikuttamisen väyliä kaikille nuorille. Usein näihin aktiiviseen kansalaisuuteen tähtääviin ohjelmiin osallistuvat nuoret, jotka ovat jo valmiiksi aktiivisia ja poliittisesta vaikuttamisesta kiinnostuneita. Kokemuksemme mukaan nuorten joukossa on kuitenkin paljon yhteiskunnallisesti valveutuneita nuoria, jotka eivät kuitenkaan ole niin kiinnostuneita perinteisestä politiikan teosta.

Näkemyksemme mukaan nykyistä vaikuttamista aikuistenkin keskuudessa näyttäisi kuvaavan hyvin kaupunkiaktivismi ja ruohonjuuritason toiminta. Osallistuminen yhteiskuntaan on sarja lyhytkestoisempia projekteja, jotka käynnistyvät nopeasti ja joilla vaikutetaan esimerkiksi oman asuinalueen viihtyvyyteen, otetaan kaupungista erilaisia tiloja lyhyeksi aikaa aktiivikäyttöön sekä järjestetään tapahtumia. Tällaisen toiminnan on huomattu kiinnostavan myös nuoria yhä enemmän ja mikä sitten on yhteiskunnallista aktiivisuutta ja vaikuttamista, elleivät nämä? Ehkä olisikin mietittävä, miten tällaista aktiivisuutta ja kansalaisvaikuttamista tuettaisiin ja vahvistettaisiin. Tässä kohtaa on toki asiallista kysyä, menettääkö nuorten ruohonjuuritason aktivismi merkityksensä, jos siihen yritetään aikuisten taholta luoda virallisia kanavia?

On myös kriittisen ajattelun arvoista, että kuinka paljon nuoret todella pääsevät vaikuttamaan edes parlamentaaristen vaikuttamisväylien kautta. Nuoret ovat toistuvasti ilmaisseet huolensa erilaisten kyselyiden kautta, että he eivät koe, että heitä kuunneltaisiin tai että he pystyisivät vaikuttamaan yhteiskunnan asioihin. Viimeisimmän nuorisobarometrin mukaan merkittävä osa nuorista suhtautuu myös Suomen tulevaisuuteen pessimistisesti. Lisäksi on nähty viitteitä siitä, ettei esimerkiksi nuorisovaltuustoja oteta kaupunginvaltuustoissa kovin vakavasti eikä aloitteita viedä eteenpäin. Aktiivisuuden kasvattamisen ja osallisuuden kannalta onkin vaarallista, jos esimerkiksi nuorten näkökulmaa eri projekteihin kysytään niin myöhään, että todelliselle vaikuttamiselle ei ole enää tilaa. Tämä ja kesken jääneet projektit ovat omiaan kasvattamaan kyynisyyttä ja syömään uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Mitä voisi tehdä enemmän, jotta nuorten asiat olisivat yhteiskunnassa aivan yhtä tärkeitä kuin muidenkin ryhmien asiat?

On siis tulevaisuuden kannalta merkittävä kysymys, onko tarkoitus ylläpitää järjestelmää vai rohkeasti kannustaa nuoria vaikuttamaan, vaikka se johtaisi uusiin ideoihin ja järjestelmän muuttamiseen? Entä antavatko aikuiset mahdollisuuden uusille, rohkeille ideoille?

Riikka Pöntinen, Niika Malm
Kirjoittajat ovat Kehittämiskeskus Opinkirjon korkeakouluharjoittelijoita, jotka ovat päässeet pohtimaan harjoittelunsa aikana mm. osallisuutta ja osallistumista koulujen ja nuorisotyön näkökulmista ja ennen kaikkea niiden ristiaallokossa. Riikka on nuorisotyön ja –tutkimuksen opiskelija Tampereen yliopistossa ja Niika puolestaan opiskelee yleistä historiaa Helsingin yliopistossa.

Lähteet:

http://yle.fi/uutiset/3-7080419 (viitattu 29.5.2017).