Hyvinvointia ja osallisuutta teatteria tekemällä

Halsuan yläkoululla toimii jo 24:ttä vuottaan Luovan Ilmaisun Kerho. Joka viikko kokoontuu lähes puolet koulun oppilaista harjoittamaan ilmaisutaitojaan. Luovailukerho on hyvä esimerkki taiteen tekemisestä, yhteisöllisyydestä, osallisuudesta, vaikuttamisesta ja syrjäytymisen ehkäisemisestä. Kerho tuottaa ja kuluttaa kulttuuria. Se kasvattaa nuoria nauttimaan taiteesta ja myös arvioimaan sitä.

Luovailukerho tietää ylpeästi, mistä se on kotoisin; Halsualta, maalta, ”syrjäseudulta”, kuten monet tahot pieniä kuntia ikävästi nimittävät. Termin ”syrjäseutu” käyttö on syrjimistä. Mikään paikka ei ole absoluuttisesti syrjässä. Riippuu siitä, mistä katsotaan. Juuriensa tunteminen on keskeinen hyvinvoinnin tekijä. Juurista lähtee kasvu.

Kerho on yhteisö. Siellä toimitaan yhdessä. Perustyömuotona on ryhmä, joka vaihtuu aina harjoituksen vaihtuessa. Teatterissa keskeisen improvisaation perussääntönä on toisten ideoiden hyväksyminen ja niihin liittyminen. Jos näin toimittaisi muuallakin yhteiskunnassa, yhteistyö olisi aika mutkatonta.

Kerholaiset osallistuvat ja vaikuttavat vahvasti esitystensä syntymiseen. Siksi kerholainen tuntee ne omikseen. Tämä jos mikä osallistaa. Osallisuus luo halun vaikuttaa ja vaikuttaa voi osallistumalla. Kerho tekee myös tilausesityksiä. Teemme yhteistyötä eri yhteisöjen ja yritysten kanssa. Nuorten tekemiselle löytyy näin paikka siinä yhteiskunnassa, jonka jäseniä he ovat. Kerhon toiminta osallistaa nuoria oikeasti. 

Luovailukerho on avoin kaikille oppilaillemme. Erityisiä taitoja ei vaadita, vain halua olla mukana. Jokainen saa tulla mukaan niine eväineen, mitä itsellä on. Toimimalla kehitytään ja yhdessä kasvetaan. Kerhossa ylitetään omia rajoja, koetaan suuria, uskalletaan uutta, yksin ja yhdessä.

Kerhotoiminta on oiva mahdollisuus edistää nuorten hyvinvointia, osallisuutta ja vaikutusmahdollisuuksia sekä ehkäistä syrjäytymistä. Kerhotoiminta edistää tasa-arvoa. Kerhoissa lapsella ja nuorella on mahdollisuus harrastaa maksutta ja kerhot ovat kaikille avoimia. Olipa harrastettava asia mikä hyvänsä, kerhotoiminnalla saa luotua siihen hyvät puitteet, joissa lasten ja nuorten tekeminen voi kasvaa.

Katja Hakala

Ihan tavallisia asioita 6.12.2013

©mspikkukarhu

Valitsimme eilen Opinkirjossa arvovaltaisella joukolla Ihan tavallisia asioita –kampanjaan lähetettyjen videoiden kymmenen parasta. Oli hienoa seurata, kuinka koululaisten luomukset  saivat kokousedustajat hykertelemään. Koulumuistot taisivat olla kaikille mukavia ja lämpöisiä. Opetushallituksen pääjohtaja Aulis Pitkälä ja Turun normaalikoulun johtava rehtori Veli-Matti Hakanenkin kihertelivät katsoessaan.

PISA-tuloksista kiehuvan keskustelun keskellä videot saavat pohtimaan suomalaista koulua, sen vahvuuksia ja joskus kovaa arkea. Videoista välittyvät nykytilanteen uhkat, opettajien lomautukset ja säästöt., Koululaiset kokevat ne kipeinä ihollaan. Ei todellakaan ole hauska juttu, että opettaja puuttuu. Olisipa edes sijainen!

Selväksi käy myös, että koulu on seiniään ja niiden sisällä ahertavia opettajia ja oppilaita monitahoisempi asia. Koulu rakentuu kaikista niistä ihmissuhteista, jotka auttavat oppilasta oppimaan ja kasvamaan. Isät, äidit, vaarit, mummot! Mitä useampi on tarjoamassa tukeaan, sen parempi. Kuinka koskettava onkaan Lavian keskuskoulun dokumentti Hyvä päivä http://kelaamo.fi/fi/Edu/Elokuvat/Elokuvat/?video=2513 . 

Vaikka Aasian maat kiilasivat PISA:ssa kärkeen, asiantuntijat ovat kiirehtineet toteamaan, että aasialaiseen suuntaan suomalaista koulua ei viedä. Koululaisista ei haluta oppimisrobotteja, jotka pakertavat pitkää päivää. Vaikka oppiakseen täytyy olla työteliäs, yhtä tärkeää on muu kasvu ja kehitys, myös ihmisenä.

Luovuutta, mukaanottoa, oppimisen ja yhdessä olemisen iloa ja hyvyyttä, sitä suomalainen koulu tarvitsee. Tuntemattomaan tulevaan voi varustautua vain oppimaan oppimisen taidoilla ja avoimella mielellä, joka ei säikähdä vaikeuksiakaan. Rehti, reipas ja rehellinen, koulujemme arvoilmaston sanoja jo kuusikymmentä vuotta.

Koiviston koulun videon Ongelma myötä toivotan kaikille hyvää itsenäisyyspäivää!

http://www.youtube.com/watch?v=ng4PwuRrgpc&feature=youtu.be 

Minna Riikka Järvinen, toiminnanjohtaja

Kasvu asiantuntijuuteen

Marraskuun alussa juhlittiin Valtakunnallisen LUMA-keskuksen 10-vuotistaivalta. Tilaisuudessa myös palkittiin vuoden LUMA-toimijoita ja sain ylpeänä olla kymmenen parhaan joukossa vastaanottamassa tunnustusta.

Tiedekasvatus on monitahoinen termi, kuten tiedekasvatustyökin. Alan toimijat saavat tunnustusta ja näkyvyyttä, mutta vapaaehtoistyö jää usein huomiotta. Ainejärjestöjen ja yhdistysten opettajat tuottavat materiaaleja, järjestävät tapahtumia, ohjaavat kerhoja ja leirejä. Se ei ole vain työtä, se on myös saamista: verkostoitumista, oppimista, kokeilemista. Parempaa opettajuutta, parempaa toimijuutta. Tunnustuksestani suuri osa kuuluu tälle toiminnalle.

Alkuvuosina Opinkirjossa mottoni ja paloni oli tarjota jokaiselle lapselle tiedekerhopaikka. Olen kuitenkin joutunut luopumaan tästä, sillä tiedekerhotoimintaa on ollut hankalaa jalkauttaa jokaiseen kouluun, vaikka ohjaajilta ei vaadita muuta kuin uteliaisuutta. Nyttemmin mietin, että jokaisella lapsella, joka on kiinnostunut tieteistä ja haluaa harrastaa niitä, tulisi olla mahdollisuus ohjattuun toimintaan. Lasten ja nuorten kiinnostuksen tukemista tulisi ajatella jokaisessa koulussa. Tiedeharrastajille juuri koulu voi olla se lähin ja ainoa paikka, mistä tukea saa. Sammunutta kipinää tai liekkiä voi olla mahdoton herättää eloon myöhemmin.

Opetussuunnitelma ohjaa pitkälle tiedeopetuksen tulevaisuutta, mutta mihin tiedekasvatus on menossa Suomessa? Miten informaali toiminta suhtautuu formaaliin ja mihin toiminnalla tähdätään? Tätä pohditaan nyt ministeriötasolla ja kaikissa verkostoissa. Työmme on tulevaisuuden rakentamista. Yhdessä.

Yhtenäinen työurani on yhtä pitkä kuin LUMA-keskuksella vuosia. Se on ollut kasvua ja kehittymistä käsi kädessä. Voiko tiedekasvattajalla olla parempaa mentoria?

Merike Kesler

ENTUSIASMIA!

Hyvästelin juuri korealaiset vieraamme. Vanha tuttu Korean Press Foundation lähetti muutaman vuoden tauon jälkeen uusia asiantuntijoita keskustelemaan koulutuksen kehittämisestä.

Vaikka teemamme koski lasten ja nuorten laaja-alaisia mediataitoja, kohta jo olimme puhumassa tulevaisuudesta: millaiseen maailmaan valmennamme nuoriamme, millaista maailmaa haluamme nuortemme rakentavan tulevaisuudessa.

En tiedä miksi, mutta aasialaisten keskellä tulee rauhallinen ja seesteinen olo. Ollaan liikkeellä hyvän puolesta, paremman huomisen, vastuun, jakamisen. Haasteemme ovat yhteisiä, tulevaisuus yhtä mahdollinen ja mahdoton heille kuin meille. Vaikka he ovat täällä oppiakseen omaa maataan varten, keskustelemme tuossa tuokiossa arvoista: mitä arvoja jaamme, mitä tavoittelemme.

Tulevaisuuspuhe on Zeitgeist. Eduskunnan Uusi oppiminen -seminaarissa käytiin aamulla keskustelua opetusministerin ja muiden asiantuntijoiden johdolla koulutuksen tulevaisuudesta. Ja OAJ valmistelee Suomi osaamisen kärjessä 2030 –ohjelmaansa.

Ja Himanen. Tutkimuksellisuudesta mitään sano, mutta ajatus hyvän kehästä olisi syytä omaksua. Kiivaasti, kiihkeästi, intohimolla. Ei talouden, pelkästään talouden, vaan hyvinvoinnin takia. Tästä ovat oikeat tulevaisuudentutkijatkin kirjoitelleet, toki eri sanoin, painottaen postmaterialistiseen vaiheeseen siirtymisen tärkeyttä. Unohtakaa BKT, mitatkaa onnellisuutta, koettua hyvinvointia!

Kansainvälisen koulutuskeskustelun megatrendejä ovat metakompetenssit: valmiudet ja osaamiset, jotka ihmisten pitäisi omata nyt ja tulevaisuudessa. Hyvän ja kompetentin elämän edellytykset. Listoja on paljon, lännessä ja idässä. Kärjessä ovat luovuus, innovatiivisuus ja resilienssi.

Miten valmentaa lapsia ja nuoria, jotta heillä olisi nuo kolme kultaista ominaisuutta, pyramidin huiput? (ks. esim. http://bit.ly/kr7TTs).

Korealaiset vieraani pyysivät nimeämään yhden asian, joka on tehnyt suomalaisesta koulutusjärjestelmästä hyvän, ylpeydenaiheemme.

Yhden löysin, ja sen myös he jakoivat kanssani: entusiasmin. Opettajien, vanhempien ja koko yhteiskunnan innostuksen ja uskon koulutuksen hyvää tekevään ja kehittävään voimaan, sen antamiin mahdollisuuksiin. Normit menevät ja tulevat, niitä sovelletaan tai jätetään soveltamatta. Innostus ja usko kehitykseen tekevät maailmasta meidän.

Minna Riikka Järvinen

Jäsenten edunvalvoja Rämö

On oikeastaan sattuma, että Opinkirjon ensimmäinen bloggaus sattuu aikaan, jolloin Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi on juuri valinnut uuden puheenjohtajan. Valinnan voitti Suomen Punaisen Ristin ehdokas Eero Rämö reippaalla äänienemmistöllä Sini Korpiseen.

Yllättävästi puheenjohtajavaali ei ollut kokouksen mielenkiintoisin asia.  Kiinnostavaksi sen teki jäsenistöstä nouseva puhe jäsenjärjestöjen aseman ja kuulemisen vahvistamiseksi. Myös nykyinen käytäntö valtuuttaa vaalivaliokunta tekemään ehdokasasettelut hallitukseen herätti kritiikkiä. Asiasta jopa äänestettiin. Eikö osallisuutta ajava keskusjärjestömme itse olekaan demokratian ruumiillistuma?

Keskusjärjestöstä on tullut vuosien kuluessa kaikkien alojen asiantuntija. Kipakkaa lausuntoa pukkaa eläkekysymyksistä ynnä muista, jotka toki koskettavat nuoriakin. Samaan aikaan nuorisotyön edunvalvonta ja toimijat ovat jääneet vähemmälle.

Allianssille on myös kelvannut hyvin keski-ikäisten jakama huoli nuorista ja syrjäytymisestä. Järjestötyön peruseetokseen kuuluu heikommista huolehtiminen, mutta retoriikka on kovin vino. Ollaan ennemmin ongelmien korjaajia kuin ennaltaehkäisijöitä, huolehtijoita kuin voimaannuttajia.

Allianssista on myös kehittynyt jäsenjärjestöjensä palvelema ampiaiskuningatar, joka hyvillään ottaa vastaan asiantuntemusta jäseniltään, jos joku ehtii mukaan lausuntopyyntöaikatauluihin. Joskus on käynyt niinkin, että keskusjärjestö on ottanut homman, johon joku sen jäsenjärjestöistä olisi sopivampi tai osaavampikin.

Järjestöissä ylintä päätösvaltaa käyttävät jäsenet. Allianssin tapauksessa jäsenjärjestöt. Kattojärjestö voi olla jäsentensä edunvalvoja, jos ne niin päättävät. Sillä voisi, ehkä pitäisi, kuitenkin olla jäsentensä suhteen myös palvelutehtävä: kuinka auttaa ja tukea jäseniä, jotta ne voisivat keskittyä asioihin, jotka parhaiten osaavat. Allianssi voisi vaikka kilpailuttaa järjestöjen talouteen erikoistuneet tilitoimistot ja tarjota jäsenilleen tämän palvelun neuvoteltuun sopuhintaan. Nyt kallisarvoisia valtion euroja hukkautuu liiaksi hallintomenoihin.

Sitä paitsi, nyt puhutaan järjestötyön laadusta.  Ensisijaisesti se tarkoittaa asiantuntijuutta omalla alalla, mutta heti toiseksi hyvin hoidettua hallintoa. Sen prosesseja, taloutta. Olisi  laadun kehittämistä tukea jäsenjärjestöjä konkreettisin palveluin.

Syyskokouksessa kuullun perusteella tuoreen puheenjohtajan on syytä kamppailla näiden asioiden puolesta:

·       nuorisotyö ja eritoten kulttuurinen nuorisotyö, siilojen purkaminen nuorten asioiden välistä

·       jäsenjärjestöjen osaamisen ja asiantuntijuuden kunnioittaminen ja esiin nostaminen

·       Allianssin kattojärjestöroolin kehittäminen; edunvalvonnan rinnalle palvelutehtävä jäsenjärjestöjen suuntaan

En oikeastaan usko sattumiin. Yleensä osoittautuu, että ns. sattumista alkaa muutos, jonka lopputulos on aina lähtötilannetta parempi. Onnea matkaan Eero!

Minna Riikka Järvinen