maanantai 19. toukokuuta 2014

Minun Hymytyttöni

Hymypoika- ja Hymytyttö-patsaita jaetaan vuosittain koululaisille reilusta ja ystävällisestä käytöksestä. Omani sain empaattisuudesta ja ystävällisyydestä vajaat 20 vuotta sitten, keväällä 1996.

Ensimmäisellä luokalla saamaani Hymytyttö-patsaaseen liittyy erityinen muisto. Se on ensimmäinen palkinto, jonka muistan saaneeni. Selkeimmin tilanteesta on jäänyt mieleen kokemani hämmästys, kun kuulin oman nimeni ala-asteen kevätjuhlassa. En ollut tottunut palkintoihin, saati odottamaan niitä.

Kun minua pyydettiin kirjoittamaan Opinkirjon blogiin omasta Hymytyttö-patsaastani, aloin miettiä mitä se oikeastaan minulle tarkoittaa. Merkitsikö se jonkin alkua?

Tulevina kouluvuosina palkintoja tuli nimittäin lisää, ja opin myös odottamaan niitä. Koepaperin nurkassa komeilevasta yhdeksiköstä 10 markkaa, kympistä 20. Yleisestä opintomenestyksestä stipendi, ruotsin Laudaturista HBL:n tilaus. Odotusten mukana tuli ikävämpi sivutuote, epäonnistumisten ja pettymysten pelko. En ole koskaan tehnyt asioita ainoastaan sen takia, että muut niitä odottivat tai pyysivät. Olen kuitenkin huomannut, että odotukset ja normit ovat määrittäneet niitä kriteerejä, joiden perusteella olen valintani tehnyt.

Kuulostaa kliseiseltä, mutta opin arvottamaan itseäni ja omaa onnellisuuttani osittain muilta saatujen kehujen ja palkintojen mukaan. Muiden odotusten mukaan eläminen oli suhteellisen helppoa niin kauan, kun oikein tekemiselle oli määritelty selkeästi etenevä polku ja onnistumista mittasivat yksiselitteiset arvosanat. Toissa syksynä tapahtunut siirtyminen täysipäiväiseen työelämään on ollut tervetullut ravistelu muiden arvosteluja odottavalle.

Omien, realististen arviointikriteerien asettaminen on osoittautunut vajaan kahden vuoden aikana tärkeäksi taidoksi, sillä työpaikalla saatu palaute ja palkinnot eivät ole yhtä suoria, säännöllisiä ja yksilökohtaisia kuin koulussa tai opiskellessa. Lopputuloksen rinnalla onnistumisessa on yhtä tärkeää siihen johtanut prosessi, joka tehdään poikkeuksetta yhteistyössä muiden kanssa. Ajattelenkin mieluummin, että Hymytyttö-patsas muistuttaa minua palkintojen tavoittelun sijaan lopputuloksen ja prosessin välisestä yhteydestä. Sainhan sen aikanaan ei-tavoitteellisesta ystävällisyydestä ja empaattisuudesta muita kohtaan – en yksilöllisestä suorittamisesta.

Jaana Kiesiläinen on helsinkiläinen tiedottaja, jonka viimeinen akateeminen tavoite oli laudaturin gradun sijaan saada gradu valmiiksi. 

torstai 8. toukokuuta 2014

Muistoissa elävä Hymytyttö

Muisto Hymytyttö-patsaan saamisesta on valitettavan haalistunut vuosien saatossa. Muistelen saaneeni sen Kuopiossa, Niiralan kansakoulun toisella tai kolmannella luokalla, ollessani kahdeksan tai yhdeksänvuotias eli vuonna 1962 tai -63. Kun oikein aivonystyröitäni pengon, niin alan kuitenkin muistaa tarkemmin ja mieleeni palautuu myös yksityiskohtia.

Opettaja, mukava, lähes mustahiuksinen nainen, jonka nimeä en valitettavasti muista, pyysi meitä kirjoittamaan sellaisen kaverin nimen paperille, joka omasta mielestä oli kaikille ystävällinen, ei haastanut riitaa ja jonka toivoi leikkikaverikseen. Minun ei tarvinnut kauan miettiä kenelle patsasta toivoin. Kirjoitin lappuun naapurin Liisan nimen. Naapuruuden lisäksi Liisa oli ystäväni ja täytti mielestäni myös kaikki luettelemat ehdot. Liisa oli kiva, reilu ja aina iloinen. Olin varma, että hän saisi patsaan.

Äänestystulos oli enemmän kuin yllätys. Eniten ääniä olin saanut minä. Muistan olleeni kovin hämilläni suosiosta, jota en osannut ollenkaan odottaa. Olin onnellinen, mutta samalla olin Liisan puolesta harmissani, koska minusta patsas olisi oikeasti kuulunut hänelle.

Patsas myönnettiin myös pojalle. En muista kenelle ääneni annoin, mutta en ainakaan sille, joka sen sai, nimittäin Ilkka, luokkamme komein ilmestys. Jostain käsittämättömästä syystä hän oli minuun ihastunut, mutta tunne oli kovin yksipuolinen. Hymy-patsaiden saamisen jälkeen hänen lähentymisyrityksensä paheni ahdistelun tasolle asti. Lopulta oli pakko kertoa opettajalle, koska en saanut häneltä rauhaa.

Hämärästi muistan, että vanhempani olivat patsaasta iloisia, mutta ei se ihmeellisiä reaktioita herättänyt. Minusta ei ole otettu yhtään valokuvaa patsaan kanssa, vaikka isäni harrasti valokuvausta. Sen sijaan löysin albumistani valokuvan, jossa poseeraan ison suklaarasian kanssa, jonka olin voittanut E-kaupan piirustuskilpailussa.

Hymy-patsas laitettiin kotona Kuopiossa pianon päälle, jota soitin joka päivä. Kerran se kaatui, kun äiti pyyhki pölyjä ja silloin sen nenään tuli pieni lommo. Muistan, että minua harmitti kun äitini yritti lohduttaa minua kertomalla, että pieni kolo komiassa ei muka haittaa.

Muutettuamme Kuopiosta Ouluun olin kolmetoistavuotias ja sain Hymytyttö-patsaan ensimmäiseen omaan huoneeseeni, vaarini kunnostaman valkoisen peilikaapin päälle. Siinä se monta vuotta katseli minua hymyillen arvoituksellisesti kuin Leonardo da Vincin Mona Lisa. Sillä oli aitiopaikka seurata minua kun tein läksyjä, kuuntelin Led Zeppeliniä tai vetelehdin sängylläni. Kun murrosikäisenä elämä kolhi ja masensi mieltä, niin patsas muistutti minua ajasta, jolloin olin ollut koko luokan mielestä mukavin ja reiluin kaveri.

Hymytyttöni hymy hyytyi lopullisesti sen ollessa noin kymmenvuotias. Sen kohtaloksi koitui jälleen kerran liian innokas siivous. Tällä kertaa pudotin sen itse viedessäni mattoja parvekkeelle tuulettumaan. Tyttö mäiskähti lattialle ja halkesi niin moneksi palaseksi, ettei sitä liimaamallakaan olisi saanut enää kasaan. Se päätyi roskakoriin, sieltä roskalaatikkoon ja lopulta sen palaset hautautuivat Ruskon kaatopaikan sekajätteeseen. Tyttö parka. Muistoissani se kuitenkin sai uuden elämän, kun sain pyynnön kirjoittaa siitä.

Jos kysyn itseltäni nyt 57-vuotiaana, oliko patsaalla elämääni jonkinlainen merkitys, niin vastaan samaan hengenvetoon, että kyllä sillä oli. Sen saaneena koin, että itsetuntoni vahvistui ja oli ihmeellistä huomata, että olin suositumpi kuin ikinä luulin.

Tuuli Lähteenmäki